Maanrakennuskoneilla työskentely on parhaimmillaan mukavaa ja sopivasti rentoa. Erityisen miellyttävää ja rentouttavaa on - minun mielestäni - puskukoneen tai paalujuntan käyttäminen. Puskemisessa viehättää koneen kiireetömän tuntuinen ja sitkeä eteneminen samoin kuin jatkuvasti toistuva työkierto: ensin tuupataan eteenpäin ja sitten ajetaan takaisin ja aloitetaan uusi tuuppaaminen. Siinä jotenkin hermo lepää. Toinen homma meikäläisen mieleen on paalutus. Työmaalle tullessani saatan olla hermostunut ja miettiä kaikkea stressaavaa tyyliin, onkohan paalut sopivan mittaisia. pitääköhän maaperätutkimus kutinsa, tuleekohan kiviä vastaan ym. Mutta kun järkäleen tasainen jyskytys alkaa kantautua korviin, mieliala paranee kummasti ja välillä suorastaan ajattelee, että kyllä elämä on mukavaa.
Se täytyy kuitenkin sanoa, ettei paalutustyön alku ollut mitenkään helppoa. Olin tietysti ensin apumiehenä, kunnes opin homman periaatteet. Lopulta oli aika mennä ensimmäiselle omalle pohjalle, joka luonnollisesti oli pieni omakotityömaa. Kun olin sen lyönyt valmiiksi kellon ollessa jotain kolme iltapäivällä, tuli isäntä hakemaan minut kahville. Sain hädin tuskin kupin nostettua pöydästä. En koskaan ole ollut niin väsynyt. Olin koko päivän jännittänyt itseni äärimmilleen, etten tekisi mitään virheitä, pysyisin tahdissa, ettei vaijeri tanssisi itseään pilalle puntin päällä ja että paalut eivät menisi vinoon. Kuvassa on tuo kone, jolla aloitin paalutustyöt.